Kun olet kulkenut ovesta sisään ja ulos, edestakaisin,<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

korskeasti kuin korkeat jumalat, olet kulkenut.

Lopulta kuljet unikon terälehdenkään värähtämättä.

 

(R. Liehu)

 

 

Vattujen poimiminen keskeytyi tänään melkein alkuunsa sateen vuoksi. Marjamatkan päätti kuitenkin luontoelämys, yksi kesän hienoimmista.

 

Läksin soutamaan kovassa sateessa takaisin saareen, ja venevajan lahdenpoukamassa nousi ilmaan kaksi joutsenta. Ne kiersivät koko pienen lahden ja samalla veneen, läheltä, aivan matalalla. Keskeytin soutamisen, ja eteeni, sivulleni ja lopulta taaksenikin piirtyi kuva, hyvin rikkaalla ja kauniilla sateen aikaansaamalla harmaasävyasteikolla: pilvet, metsän reuna, itse sade, järven pinta, hitaasti lentävät kirkkaan valkoiset joutsenet. - Joutsenia täällä on näkynyt pitkin kesää, mutta värimaailma tämän päivän maisemassa oli jotain aivan erityistä.

 

Vaatteita kuivumaan ripustaessani Rakel Liehu kertoi Yle Radio1:ssä Viikon taiteilija -sarjassa harvinaisella tavalla, hyvin konkreettisesti, kirjoittamisprosessistaan ja mm. yhden runon synnystä: Matkalla Norjassa hän oli pysähtynyt ponien laitumen ääreen. Kirjailija oli ojentanut kättään, ponit olivat lähteneet kauemmaksi, palanneet takaisin, epäröineet. Koko tilanne oli tullut kirjatuksi muistiin, mutta runo pelkistyi lopulta kuvaan ojennetusta kädestä. Runo on kokoelmasta Gammayökkönen (1985), joka on yksi saareen soutamistani kirjoista:

 

Hetikö sinä sen huomasit: kulkurin stigman kämmenelläni,

yksinäisen liekkuvan tähden siinä?

 

--- --- ---

 

Aamukahvilla rannassa: kuikkaparvi. Kuusitoista, aiempien neljän sijasta.